RIITTÄÄKÖ MIKÄÄN... ?

Jos olisin Cambridge valmentaja, olisin viimeisten kuukausien aikana saanut ihan uskomattoman määrän asiakkaita itselleni, niin moni on oivaltanut tämän julkisen kirjoitteluni kautta oman hyvinvointinsa tarpeen ja tullut siihen tulokseen, että elämäntaparemontti on väistämättä aloitettava ja kunnialla maaliin klaarattava. Olen ylpeä siitä, että oma tarinani ylipainoisesta naisesta kohti normaalipainoista naista on saanut näin valtavan suosion, olen oivaltanut sen, kuinka upealta tuntuu tsempata muita, jakaa ajatuksia ja antaa pala itsestään. Olen henkisesti kasvanut viimeisten kuukausien aikana, olen kerännyt ja haalinut itseeni lisää itsevarmuutta ja päättänyt, että vielä minä täältä suosta nousen. Vaikka matka on pitkä ja ajatukset toisinaan todella ristiriitaiset, olen päättänyt olla silti vahva ja selvitä urakastani voittajana maaliin. 

On sääli, että nyky-yhteiskunta asettaa varsinkin meille naisille ihan mielettömän suuret ulkonäköpaineet. Toisaalta on ihan sairasta, että ihannoimme hyväkroppaisia naisia, joiden kropasta ei löydy grammaakaan rasvaa, vatsalihakset oikein säteilee upeudellaan ja joiden kauneus hehkuu kilometrien päähän ja näin ollen luomme itsellemme ammottavan suuret paineet näyttää hyvältä ja treenatulta. Toisaalta taas kun ajattelee, että ihminen voi huomattavasti paremmin normaalipainoisena, on mietittävä, että onko ihannointi sittenkin jollain tapaa terveellistä, jotta oma päänuppi sisäistäisi, että ylipainoisen ihmisen on tartuttava härkää sarvista ja saatava itsensä tsempattua elämäntaparemonttiin. Mene ja tiedä, itse väitän kuitenkin, että tuijotamme ja ihannoimme liian paljon lehtien palstoja, joissa upeaakin upeammat naiset poseeraavat puolialastomina ja esittelevät upeaksi treenattua vartaloaan, kohtuus siis tässäkin asiassa.




Olen itsestäni huomannut viimeaikoina sen, että olen sortunut ihannoimaan liiaksi suht laihoja, mutta silti niin upeannäköisiä naisia. Tämä ihannointi on johtanut siihen pisteeseen, että olen aivan äärettömän tyytymätön omaan ulkonäkööni. Olen kehittänyt itselleni kriisin, vaikka painoni on pudonnut neljän kuukauden takaisesta aloituksesta - 40 kg, en koe, enkä näe, että olisin kaventunut tai muuttunut senttiäkään. Kun tuijotan itseäni peilistä, näen edelleen, että sieltä katselee se ihan mahdottoman suurikokoinen nainen, en huomaa muutosta, vaikka se olisi kuinka nähtävissä. Jokusen päivän olen tuntenut itseni jopa surulliseksi ja huomannut ajattelevani, että tulenkohan olemaan tyytyväinen kroppaani edes normaalipainoisena, jonka saavutan vajaan 10 kilon päästä, vai onkohan ajatusmaailmani ehtinyt sisäistää oman kroppani muutokset, se nähdään sitten. 

Tällä hetkellä teen valtavaa työtä itseni kanssa, jotta saan ajatukseni selkeästi kirkastumaan ja olemaan tyytyväinen omaan itseeni ja ulkonäkööni, jonka olen neljän kuukauden aikana saavuttanut. 

Ja kyllä, minä puusilmä väitän, että en huomaa juurikaan eroa näiden kahden kuvan välillä, tiedän, että se kuulostaa ihan naurettavalta, mutta oma mieli ja verkkokalvoilta heijastuva kuva tekevät tepposia. 

Vaikka oma peilikuvani aiheuttaa minulle edelleen harmaita hiuksia ja toisinaan myös kyyneleen silmäkulmaan, en anna sen tunteen musertaa minua. Yritän nähdä ainakin sen sisäisen kauneuden, joka aurinkoisesta mielestäni kumpuaa :D
Aurinkoista ja liikunnallista viikonloppua :D

Ei kommentteja

Kiitos kommentista.

Takaisin ylös